Tyypin 2 diabetes on alkujaan rasva-aineenvaihdunnan häiriö

Tärkeintä on laihduttaa pois möhömaha. Se on tehokkaampaa hoitoa kuin intensiivinen lääkitys, joka voi olla suorastaan vaarallista. Insuliinin käyttö on vasta-aineinen lihavilla, insuliiniresistenteillä henkilöillä. Näin radikaaleja käsityksiä esittää Teksasin yliopiston professori Robert Unger maaliskuun Amerikan lääkärilehdessä. Hän on tutkinut diabetesta 50 vuotta.

Monilla tätäkin uutista lukevista henkilöistä on elimistössään rasva- ja sokeriaineenvaihdunnan häiriö. Heitä on neuvottu noudattamaan Diabetesliiton suosittelemaa ruokavaliota ja osa käyttää verensokerin hoitoon lääkkeitä, jotkut pistävät itseensä insuliinia. Valitettavasti tällainen hoito ei suojaa täysin diabeteksen liitännäistaudeilta. Jopa 80 % diabeetikoista sairastuu ja kuolee sydän- ja verisuonisairauksiin, ja monille kehittyy muutoksia silmänpohjiin, hermoihin ja munuaisiin. Osalle tulee säärihaava. Joiltakin heistä amputoidaan jalka.

Tyypin 2 diabeteksen luonne ja hoito on ymmärretty väärin, kirjoittaa Teksasin yliopiston professori Robert Unger JAMAssa. Hänen käsityksensä mukaan – olen itsekin samaa mieltä – diabetes on lähtökohtaisesti rasva-aineenvaihdunnan häiriö, jonka seurauksena veren ja tiettyjen herkästi vaurioituvien solujen sokeripitoisuus nousee liian korkeaksi. Tauti on siis rasvakeskeinen (liposentrinen), ei sokerikeskeinen (glukosentrinen), kuten tähän asti on uskottu. Siksi hoidon painopistettä tulee siirtää pelkän sokerin hoidosta myös rasvan hoitoon. Selostan seuraavassa mistä oikein on kysymys.

Kyse ei ole siitä, että diabeetikko olisi syönyt liikaa (tyydytettyä maaeläinperäistä) rasvaa, josta meitä on varoiteltu vuosikymmeniä. Tosiasiassa Diabetesliiton suositteleman vähärasvaisen ja runsashiilihydraattisen ravitsemuksen terveysvaikutuksia ei ole koskaan missään testattu tieteellisesti. Ne eivät perustu näyttöön, vaan ovat pelkkää spekulaatiota. Liiton suosittelema runsas tärkkelyksen syönti (leivän, puuron, pullan ym.) lihottaa ja huonontaa diabeetikon ennustetta. Hänen on opittava ehkäisemään abdominaalisen rasvan tuottoa ja polttamaan sitä fyysisessä ponnistelussa.

Vatsan alueen (abdominaalinen, viskeraalinen) rasva, omenalihavuus, möhömaha, on kaiken pahan alku ja juuri. Vatsanalueen rasva lisääntyy, kun ihminen syö liikaa tärkkelystä. Ylimääräinen tärkkelys näet muuttuu rasvaksi, jota alkaa kertyä vyötärölle. Suomalaiset lihovat, koska ovat suuren osan päivästä aterianjälkeisessä korkean verensokerin tilassa. Tällöin rasvasolut (adiposyytit) tuottavat yhdisteitä, joita kutsutaan nimellä adiposytokiinit. Ne aiheuttavat hiljaista kroonista tulehdusta. Toisaalta lihavien ihmisten adioposyyteissa on tavallista vähemmän insuliinireseptoreita ja enemmän beta-adrenergisiä reseptoreita, jotka vapauttavat haitallisia vapaita rasvahappoja. Ne puolestaan tuottavat soluille ja niiden mitokondrioille myrkyllisiä vapaita radikaaleja, jotka vuorovaikuttavat adiposytokiinien kanssa ja tuhoavat haiman beetasoluja (aiheuttavat apoptoosia). Tällöin insuliinin eritys vähenee. Tätä tapahtumaketjua kutsutaan lipotoksisuudeksi (rasvamyrkyllisyydeksi), ja se vahingoittaa sokerin (glukoosin) ja insuliinin aineenvaihduntaa. Sen ehkäisyssä ja hoidossa ovat uudet etyylieströidyt kalaöljyt hyödyksi (Bays ym. 2008).

"Tämä ketju todistaa, että tyypin 2 diabetes on alkujaan liposentrinen", kirjoittaa Unger. Hän korostaa vatsanalueen rasvan ja adiposyyttien ratkaisevaa merkitystä taudin synnyssä ja sen etenemisessä. Adiposyyttien merkitys alkoi valjeta tutkijoille vasta vuonna 1994, jolloin leptiini-niminen hormoni löydettiin. Sitä ennen rasvakudosta pidettiin biologisesti inaktiivisena "painolastina". Nyt ymmärretään, että rasvakudos on aktiivista ja että se erittää monia hormoneja, mm. adiponektiinia. Abdominaalisen (vatsanalueen) rasvan vähentäminen on siten tärkeämpää ja tehokkaampaa kuin lääkehoito, korostaa Unger.

JAMAn äskettäin julkaisemassa alustavassa australialaisessa tutkimuksessa osoitettiin, että mahalaukkuun laitettu panta (joka estää syömästä liikaa) korjaa sokeriaineenvaihdunnan normaaliksi peräti 73 prosentilla liikalihavista diabeetikoista, mutta tavanomainen hoito vain 13 prosentilla (Dixon ym. 2008). Tulokset tukevat käsitystä laihduttamisen valtavan tärkeästä merkityksestä diabeteksen hoidossa. Mahdollinen lääkitys tulee vasta toissijaisena. Diabeetikko on siis ensi kädessä itse vastuussa ennusteestaan. Liian moni luottaa lääkehoitoon ja laiminlyö tehokkaan itsehoidon.

Unger R. Reinventing Type 2 Diabetes: Pathogenesis, Treatment, and Prevention JAMA. 2008;299(10):1185-1187 [Extract] [El Mundo]
Dixon JB, O’Brien PE; Playfair J, et al. Adjustable Gastric Banding and Conventional Therapy for Type 2 Diabetes: A Randomized Controlled Trial JAMA, January 23, 2008; 299: 316 - 323 [Abstract]
Bays, HE, Tighe AP, Sadovsky R, Davidson MH. Prescription omega-3 fatty acids and their lipid effects: physiologic mechanisms of action and clinical implications Expert Review of Cardiovascular Therapy 2008;6(3), 391-409 [Free Full Text. HTML][PDF]

Tohtori Tolosen laihdutusopas


Aiheeseen liittyviä uusia tutkimuksia:

ACCORD: Verensokerin tehokas hoito voi olla vaarallista
E-EPA laihduttaa abdominaalista rasvaa
Laihduttavat rasvahapot CLA, DHA ja EPA
E-EPAsta apua rasvamaksan hoitoon
B3-vitamiinia diabeetikoille
Diabeetikon sydäntaudin uusia ehkäisymahdollisuuksia
Diabetes on tulehdustauti
Homokysteiini ja diabeettinen verkkokalvon rappeuma
Omega-3:t ehkäisevät lasten diabetesta
Suomen Lääkärilehti: Ravintolisät avuksi diabeteksen hoitoon
Kromista sittenkin hyötyä diabeteksen hoidossa
Sinkin puute lisää diabeetikon sydänkuoleman riskiä
Diabeetikolle glykaation estäjiä
E-EPA vähentää diabeetikon sydäntaudin riskiä
Diabeetikoilla huomattavaa B1-vitamiinin puutetta
Benfotiamiinia diabeettisen neuropatian hoitoon
Tri Tolosen kromikatsaus
Diabeteksen täydentävä ravitsemushoito